Kolmesta kuudeksi - uusperhemeininkiä

Me saatiin pitkästä aikaa viettää Ronin ja kaikkien lasten kanssa viikonloppua yhdessä. Meillä menee onneksi samaan tahtiin lapsivapaat ja lapsipäivät. Ollaankin pyritty olemaan yhdessä mahdollisimman paljon myös lasten kanssa, sen jälkeen kun lapsille kerrottiin meidän seurustelusta. Enemmän meillä on ollut niitä päiviä, kun Roni on täällä meidän kanssa tai mie siellä Ronin ja hänen lastensa kanssa. Onneksi on myös näitä viikonloppuja, kun ollaan aivan kaikki yhdessä. Kuuden ihmisen aikataulu on välillä hauras, joten nämä yhteiset viikonloput ovat erityisen tärkeitä.

Me ollaan edetty koko perheen yhdistämisen kanssa hitaasti. Me vietettiin kaksin aika pitkäänkin omaa kuherruskuukautta. Haluttiin olla täysin varmoja toisistamme. Ja tietysti lasten reaktiot jännitti. Miten kukin ottaa uuden aikuisen elämään, saatikka paketissa kuuluvat toisen lapset. Toki mitään takeita ei ollut mistään strategiasta, että milloin ja miten on oikea aika esitellä lapsille uusi kumppani. Hitaasta etenemisestä huolimatta lapset ovat aina olleet meidän puheissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. On ollut tosi ihanaa, kuinka Ronille on ollut itsestäänselvää, että minun mukana tulee kaksi lasta. Ja samoin minulle on ollut selvää se, että saan tässä kolme uutta ihmistä elämääni sen yhden ihmisen sijaan.

Me vietettiin alkuun aikaa lasten kanssa ystävinä. Me jotenkin ajateltiin, että kun lapset tutustuu uuteen aikuiseen ilman mitään extroja, on turhat paineet pois niin aikuisilta kuin lapsiltakin. Lapset pääsi tutustumaan uuteen aikuiseen rauhassa ja ilman ennakkoasenteita. Kun vihdoin kerrottiin lapsille, että uusi ystävä onkin vielä jotain tärkeämpää, homma sujui mutkattomasti. Alkuun vietettiin puolikkaita päiviä yhdessä. Sitten hiljalleen kokeiltiin yökyläilyä ja nyt pitkin yhdessä (kaikki kuusi) vietetty aika on viikonloppu.

Kun kaksi perhettä yhdistää, ei voi olla ajattelematta kummankin entisiä puolisoita. Uusperhekuviossa ei olekaan vain me kaksi, sun ja mun lapset, vaan myös lasten toiset vanhemmat. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ottaa huomioon. Tässä koko uusperhekuviossa on niin monta palasta yhdistettävänä, joten se, että pystyy olla pyllistämättä mihinkään suuntaan ja hoitaa hommat kivuttomasti, on oma taiteenlajinsa. Minusta me saatiin hoidettua tutustuminen hyvin ja ihan kuin aikuiset.

Me ei olla koskaan puhuttu toisistamme "äiti- ja isäpuolena", vaan annetaan lasten puhutella meitä omilla nimillä. Jotenkin sellaisten nimitysten poisjättäminen on ollut meidän tapauksessa luonnollista. Roni on mun lapsille äidin poikaystävä ja he saavat itse joskus päättää, puhuttelevatko he Ronia muulla "tittelillä". Sama toisinpäin Ronin lasten kanssa. Tietenkin koen, että ollaan yhtä perhettä, mutta kaikkein eniten haluan olla Ronin lapsille tärkeä aikuinen, johon he voivat ajan kanssa luottaa enemmän ja enemmän. Mun ei tarvitse ottaa juuri sitä äitipuoli-nimitystä. Aion ja haluan olla lapsille tärkeä ja luotettava aikuinen, joka voi tarpeen tullen asettaa rajat tai joskus olla luottoihminen, jolle voi näyttää kaikki tunteensa tai kertoa vaikka salaisuuden.

Kahden perheen yhdistämisessä suurin pelko on varmasti ollut omalla kohdalla se, ettei joku tykkäisi toisesta. Tai syvemmin ajateltuna pelko siitä, että lapsella on oma ydinperheen eroprosessi kesken, jolloin uusi kumppani tai sen lapset on heittämällä ihan perseestä. Meidän onneksi - ja haasteena - kaikki lapset ovat koululaisia. Ikähaitaria toki on suurimmillaan lasten välillä kuusi vuotta. Mutta muuten olen kokenut, että kouluikäisten lasten kanssa puhuminen on helppoa. Me ollaan voitu aina puhua Ronin kanssa keskenään tunteista, mutta myös lasten kanssa.

Ehkä kaikkein tärkein seikka on kuitenkin se mun ja Ronin vanhemmuus. Me ollaan hyvä kaksikko parisuhteessa, mutta myös oiva tiimi lasten kanssa - me jaetaan. Me jaetaan samanlaiset arvot, ajatukset ja tyyli olla lasten kanssa. Me annetaan toiselle tilaa, kunnioitetaan toistemme päätöksiä ja jos esim. Roni asettaa rajoja mun lapsille, en mene sitä päätöstä pyörtämään. Meidän ei tarvitse päästä sanomaan sitä viimeistä sanaa edes silloin kun on kyse lapsista. Kun me ollaan yhdessä, ei ole mun ja sun lapset - on meidän lapset. Me voidaan olla kaikki yhdessä mutkattomasti. Voin luoda Ronille tietyn katseen ja voin luottaa, että hän ottaa kopin.



Kulta, olet mulkku

Roni päätyi taas sytostaattihoidon jälkeen kuumeilun vuoksi sairaalaan. Mainittakoon heti, ettei välitöntä hätää ole, mutta yli 38 kuumeen vuoksi tuossa tilanteessa joutuu heti sairaalaan. Aina kaiken tälläisen keskellä se toisen kanssa jaettu peruskallio, jota on parisuhteen aikana rakennettu, osoittautuu erityisen tärkeäksi.

Mutta miten siitä ja kaikesta muusta tässä elämässä selviää? Meillä se suurin voimavara on huumori. Paljon huumoria. Ja lämminhenkinen ja rakastava vittuilu. Roni kuvailee vittuillessaan minulle, että hän vetää mua letistä. No mie vedän häntä sit kalsareista. Enemmän meillä kyllä on sitä letistä vetämistä - ja mie tykkään siitä.

Huumori on sellainen laji, että siinä onnistuakseen täytyy olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on sun kanssa samalla levelillä. Muuten se on kuin huono stand up -esitys, jossa mietit eturivissä, että missäköhän kohtaa täältä voi karata eikä enää ikinä palata.

Mun ja Ronin välinen huumori on pelottavan paljon samasta maailmasta. Me jaetaan sellainen yhteys, jota ei olisi ihan heti uskonut tässä elämässä olevan. Ja harvemmin me otetaan toistemme jutuista itseemme. Meidän välinen huumori on mustaa, ajoittain pistävää ja raakaa, mutta vain ja ainoastaan kaikella rakkaudella. Me nähdään toistemme ilmeesta ja silmistä: "haista vittu, rakastan sua, senkin mulkku."

Yleensä Roni on meillä se, jolla tilannetaju on loistavaa ja hän osuu minuun mitä oivaltavimmilla tavoilla. Yhdessä vaiheessa Roni viljeli mun nukkumiskuvia. Ei siis mitään kuvia yöltä, vaan päiväsaikaan, jossa nukun joko bussissa tai perheleffahetken aikana.

Nykyisin hän vittuilee mun Instavideoista. Joko hän vastaa mun syksytakkivideoon omalla "takkivideollaan" tai kiusaa, että voinko vastata hänen viimeisimpään videoon, jos meikit ei ole naamassa tai tukka hyvin. Tai kestääkö mun ääni kaiken mörinän jälkeen. Roni siis huomautti mulle kerran, että puhun Instavideoihin hänen mielestään "kuiskien". Nyt sitten madallan ääntäni jokaisessa videossa hänen mielestään.

Vastaten hänelle kiusaan häntä meidän ikäerosta. Muistan kiittää häntä, kun hän vanhempana ihmisenä opettaa mua elämän saloihin tai ohjaan häntä, miten Spotifyssa ei tarvitse kuunnella koko albumia, että sieltä voi ladata biisin soittolistaansa.

Roni jaksaa muistuttaa eräästä lihapulla ja perunamuussiannoksesta, jota tarjosin hänelle meidän alkuaikoina.  Kuulemma kolme päivää vanha perunamuussi ei kelpaa enää kuin taululiimaksi tai muuraukseen. Hän myös hämmästyi dramaattisen suuresti, kun kerran onnistuin leipomaan hyvänmakuisen omenapiirakan.

Mie yritän vastata hänen tulitukseensa välillä onnistuen ja välillä kompuroiden. Aseeni eivät ehkä ole kauhean järeitä, mutta sain suurta nautintoa korjatessani tovin katseltuani, ettei maybe kirjoiteta meaby. Tai jos Roni on hiljainen chatissa, ja syy onkin Kaunarit - ei ole mitään hätää. Joku oli taas erehtynyt luulemaan kuvassa Ronia Antti Tuiskuksi. Jaa, katsojan silmissä ja jne. Uskon yleisöä.

Viimeisimpänä naureskelun kohteena meillä on ollut meidän häät. Koska eihän sitä tiedä, tuleeko tässä hautajaiset ennen sitä. Sillä asialla on välillä hauska shokeerata ihmisiä.  It's funny 'cause it's true.

Tietenkään huumori ja varsinkin se vittuilu ei ole meidän ainoa tapa olla. Kun me ollaan yhdessä, me otetaan toisemme syliin, silutellaan, suukotellaan ja rakastetaan. Me tuetaan toisiamme, kehutaan toisemme maasta taivaisiin, tsempataan ja ollaan toistemme kallio. Me ei ikinä satutettaisi toisiamme sanoin tai teoin. Huumori on vain yksi osa meidän suhdetta, joka on yksi meidän parisuhteen tärkeistä ominaisuuksista.




Minustako kätilö? Muutamia vinkkejä hakuun ja opiskeluun.

















Kaikki kuvat on otettu opiskelujen varrella.


Kyselin aiemmin Instan puolelta toivepostauksia juuri kätilöyteen liittyen. Yhtenä aiheena pomppasi kätilökouluun hakeminen ja opiskelu. Samasta aiheesta on tullut myös aika ajoin blogin puolelle kyselyitä.

Pähkinänkuoressa kätilö (AMK)  on seksuaali- ja lisääntymisterveyden asiantuntija, jonka toimenkuvaan kuuluu työskentely eri-ikäisten naisten kanssa. Kätilöiden työskentelykenttä on laaja. Kätilönä voi työskennellä niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla, järjestöissä, perusterveydenhuollossa sekä erikoissairaanhoidossa. Kätilöksi voi hakeutua synnytys- ja synnyttäneiden osastoille, äitiyspoliklinikalle tai äitiysneuvolaan (joissain äitiysneuvoloissa vaaditaan myös terveydenhoitajantutkinto), raskaana olevien osastoille, sekä naistentautien polille ja -osastoille. Samalla opiskellessa saa sairaanhoitajan (AMK) pätevyyden, joten työskentelykenttä laajenee myös sen osalta.

Nyt täytyy heti alkuun sanoa, että haut ovat korkeakoulukohtaisia, joten minulla ei ole enää tuoreinta tietoa. Silloin kun olen itse hakenut, pääsykokeisiin (jotka sisälsivät teoriakokeen ja ryhmähaastattelun) pääsi, jos sai tarpeeksi pisteitä esim. lukiossa kirjoittamistaan aineista. Minulla oli pohjalla ammattikoulututkinto (olen valmistunut vuonna 2008 parturi-kampaajaksi) sekä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2011. Hain korkeamman pistemäärän vuoksi lukion papereillani. Pääsykokeisiin piti lukea kahta kirjaa: Etiikka hoitotyössä sekä Ihminen - fysiologia ja anatomia. Löysin muuton yhteydessä kummastakin kirjasta tekemäni muistiinpanot! Voin kertoa, ettei tullut silloista päntäämistä ikävä. Pääsykokeissa oli oikein ja väärin väittämiä. Jos vastasi oikein, sai pisteen, väärästä vastauksesta lähti pisteitä ja en osaa sanoa -osiosta nolla pistettä. Mutta kuten sanoin, on omista pääsykokeistani jo kuusi vuotta.

Nykyisin ainakin Metropoliaan, josta itsekin olen valmistunut, on yhteishaku, jonka jälkeen pääsee pääsykokeisiin(?). Kannattaa siis tutustua ammattikorkeakoulun sivuihin ja hakuprosessiin. Puskaradio on myös kätevä väylä udella hausta ja pääsykokeista.

Kätilöksi opiskellaan 4,5 vuotta, joka on yhteensä 270 opintopistettä. Aloituspaikat ovat korkeakoulukohtaisia, n. 30 aloituspaikkaa. Nykyisen tietoni mukaan kätilöksi pääsee hakemaan kaksi kertaa vuodessa. Opiskelu on päätoimista, varsinkin jos hakee päiväopiskeluun. Kätilöksi voi hakea myös monimuoto-opiskeluun, jos on pohjakoulutukseltaan on ainakin sairaanhoitaja (joka ilmeisesti on vähimmäisvaatimus). Tällöin opintojen kesto on n. 1,5-2 vuotta.

Opinnot sisältävät teoriaopiskelua ja käytännön harjoittelua kentällä. Minun opiskelujen aikana aloitettiin uutta opetussuunnitelmaa, joka poikkeaa aikalailla omastani, joten opintojen varsinainen eteneminen ja harjoitteluiden ajankohdat ovat minulta pimennossa. Jo opiskeluaikanani itsenäistä opiskelua lisättiin ja harmikseni mm. todella mielenkiintoisista lääkärien pitämistä luennoista luovuttiin. Toki itsenäinen opiskelu lisää tilaa sille, milloin opiskelet. Itse henkilökohtaisesti opin kuuntelemalla ja tekemällä. Opiskeluun kuului tuolloin yksi oppari ja yksi innovaatioprojekti (opparin serkku). Nykyisin ainakin Metropoliassa taitaa olla vielä yksi opparin kaltainen projekti lisää.

Minulle 4,5 vuotta olivat antoisat, vaikka välillä oman arjen ja koulun yhdistäminen olikin rankkaa. Kahden lapsen äitinä saatoin joutua olemaan poissa niin tunneilta kuin harjoitteluistakin esim. lapsen sairastumisen vuoksi. Useimmilla tunneilla oli läsnäolovelvollisuus. Varsinkin laboratoriotunneilla (eräänlaisia simulaatiotunteja esim. synnytyksen hoidosta, kanyloimisesta, ompelusta) oli läsnäolopakko ja jos et päässyt, piti saada korvattua tunti jonkun toisen ryhmän kanssa, jotta kurssista pääsi läpi. Myöskin tenttien missaaminen tarkoitti sitä, että esim. uusintakoepäivänä pääsi vasta seuraavan kerran tekemään missatun tentin.

Opiskeleminen ammattikorkeakoulussa osoittautui positiiviseksi, vaikka välillä tiiviit kurssit sekä tenttien ripottelu pitkin lukukautta oli haastavaa. Välillä sain lukea tuleviin tentteihin yötä myöten. Onneksi opettajat olivat innostavia ja kurssien suorittaminen oli itselleni sitä antoisampaa, mitä pidemmälle koulutuksessa edettiin. Myöskin omalla motivaatiolla sekä kiinnostuksella oli iso osa koko opintojen ajan. Voin myöntää, että tietyt kurssit - joita en pitänyt merkittävänä ammatin kannalta - teki aika vasurilla ja tavoitteena oli vain päästä läpi. Eikä ole kerta tai toinenkaan, kun lounasaikaan mäkkärissä käynti pelasti väsyneen opiskelijan.

Harjoittelut oli suuri ja tärkeä osa opiskelua ja oppimista. Harjoittelussa on tosi tarkka tuntimäärä, joka tulee täyttyä harjoittelun tavoitteiden kanssa. Harjoitteluista ei saa palkkaa ja jos joutuu pidemälle harkkaan, pitää asumiskustannukset hoitaa itse. Meidän luokalla oli yhteinen tili, johon maksoille "lukuvuosimaksua" ja halukkaat "osakkaat" maksoivat sovitun summan. Kun joutui pidemmälle harkkaan, pystyi rahastoon kuuluvat hakemaan asumis- ja matkakustannuksiin helpotusta rahastosta.

Harjoittelut kätilökentillä (ja toki sh-kentillä) ovat erityisen tärkeitä ammattiin kasvamisen kannalta. Harjoittelujen kautta pääsin itsekin työelämään ja tekemään myös koulun ohella keikkaa, joka helpotti ainakin taloudellisesti opiskelijaäidin elämää. Välillä menin yövuoroon vakiosastolleni ja sieltä suoraan pakolliselle tunnille kouluun. Ei ehkä mitään fiksuimpia vetojani, mutta vuoroviikkoäitiopiskelijana (keksin uuden sanahirviön) teki mitä vaan, jotta sai pidettyä pankkitilin plussalla.

Harjoitteluissa on hyvä muistaa, että ne ovat järjestäen aina jollain tavalla rankkoja. On tietty tuntimäärä, joka tulee toteutua, kaikkia työvuoroja ei välttämättä voi päättää itse ja siellä voi vastassa olla ns. kuka vaan. Varsinkin vuorotyö voi olla suurimmalle osalle uutta ja oma elämä tulee sovittaa siihen myös. Joskus joutuu lähtemään pidemälle, jotta saa suoritettua kurssin. Puhumattakaan ikuisesta ongelmasta harjoittelupaikkojen varaamisen kanssa. MUTTA suurimmalla osalla minun luokallani kokemukset harjoitteluista olivat hyviä, vaikka juuri silloin ei esim. sisätautiosasto kiinnostanut. Omatkin kokemukseni harkoista olivat hyviä ja aina oli asioita, joita pystyi ottamaan omaan ammattiin mukaan. Harkoissa astutaan oikeasti työelämään opiskelijana, oikealle osastolle, jossa voi tapahtua ns. mitä vaan. Onpa hölmösti sanottu, mutta niinhän se on. Siksi onkin tärkeää pyytää tukea harjoittelun ohjaavalta opettajalta ja luokkakavereilta.

Kätilö on hieno ja arvokas ammatti. Minusta olisi hienoa, että tälle alalle hakisi myös miehiä, sillä tällä hetkellä ala on aika naisvoittoinen. Tässä ammatissa ollaan koko sydämestä ja asiakas tulee aina ensimmäisenä. Kätilön työtä tehdään myös omalla persoonalla ja siinä täytyy olla hyvät vuorovaikutustaidot. Valmistumisen jälkeen tulee muistaa, ettei tässä ammatissa tulla koskaan olemaan valmiita. Parasta ammatissa on ehdottomasti kohtaamani ihmiset ja perheet sekä uuden oppiminen.


Hei, syksy!









Niin se aika taas kului ilman blogia. Elämä ei ole kuitenkaan tällä rintamalla täysin pysähtynyt, vaan osa onkin varmasti Instagramin kautta pysyneet mun arjessa ja kuulumisissa ajantasalla. Ihanaa, kun olette siellä!  Kyselinkin jo Instan puolella, että mistä te haluaisitte blogin puolella lukea. Kiitos kaikille vastanneille! Kaikki aiheet tulee varmasti työn alle. Isoimman suosion sai kätilöaiheet, joita täytyykin alkaa työstämään.

Blogia en siis ole unohtanut, vaikka viimeiset vuodet tämän kanssa (sanon sadatta kertaa) onkin ollut kipuilua ja postausvälit venyneet kuukausiin. Tässä tuleekin teille nyt suuri pintaliitoinen pläjäys kuulumisia. Kaikista seuraavista aiheista tulee varmasti pidemmät ja syväluotaavat postaukset.

Kätilörintamalla kuuluu hyvää. Valmistumisesta tuli keväällä vuosi. Siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, vaikka todellisuudessa vuosi on todella lyhyt aika ammatillisesti. Vuodessa on kuitenkin saanut karistettua hyvin opiskelijamoodin ja oma kätilöidentiteetti on päässyt alkuun ja alkanut kehittymään. Omaan työskentelyyn on tullut omaa otetta, eikä toimintatavat ole välttämättä juuri sitä, mitä esimerkiksi harjoitteluissa on oppinut. En tietenkään tarkoita, etteikö toiminta olisi näyttöön perustuvaa, vaan omaan työskentelyyn on ollut sitä omaa tyyliä tehdä ja toimia. Kätilön ammatti on jatkuvaa kasvamista ja kehittymistä, ja se, ettei tähän ammattiin ole koskaan täysin valmis, on todellakin totta. Olen edelleen täysin varma, että tämä ammatti on se unelma-ammattini. Parasta kuluneen vuoden aikana on ollut etuoikeus tehdä haluaamasa työtä ja (ensimmäinen laatuaan saatu) palkallinen kesäloma! Teen tästä aiheesta ehdottomasti omia postauksia, sillä tästä on niin paljon sanottavaa ja pohdittavaa.

Kotirintamalla taasen on ollut muutoksia, mutta nekin vain hyviä muutoksia. Avioeroni jälkeen hankittu kaksio sai vihdoin jäädä ja muutin lasten kanssa lähemmäs koulua ja palveluita. Neliötkin lisääntyivät ja sain uudesta kodista oman makuuhuoneen. Nukuin melkein neljä vuotta kaksiomme olohuoneessa, joten oma makuuhuone ja olohuone – joka on oikeasti vain olohuone – on ollut jokaisen mieleen. Me ollaan kaikki oltu todella innoissamme uudesta kodista. Tästäkin muutoksesta ehdottomasti vielä lisää.

Lapsirintamalla kasvetaan taas äidin mielestä aivan liian nopeasti. Yksi suurimmista syistä muuttaa isompaan asuntoon on ollut se, että poikani aloitti koulun. Minulla on siis nyt vain koululaisia kotona(!!!!!!). Pojan koulunaloitus on aiheuttanut enemmän sydämentykytyksiä kuin osasin kuvitellakaan. Isosiskon, joka aloitti nyt neljännen luokan, koulunaloitus tuntui paljon helpommalle. Pystyin luottamaan häneen täysin, kun jätin hänet aamuisin odottamaan kouluun lähtöä. Pienempi on aina ollut se ”äidin vauva”, joka tosin on ihan omassa päässäni ja ihan omaa syytäni. Kesälomani ajoittui siis koulujen alkuun ja pahin on jo takanapäin. Melkoiset valmistelut ja psyykkaukset sain tehdä, että kestän itse tämän suuren mullistuksen. Mutta kuten ei viimeksikään, ei nytkään ollut mitään hätää. Kaikki ovat säilyneet hengissä, niin äiti kuin lapsetkin. Tämäkin lapsiasia on kuolematon aihe, johon pureudun myöhemmin lisää.

Kesän ja kuluneen vuoden yksi parhaita kohokohtia oli varmasti minun ja Ronin kihlautuminen kesän lopulla. Vaikka meidän arjessa onkin vahvasti Ronin syöpä, me otettiin Ronin ”kesälomalla” uusi vaihe elämään, sillä hän sai olla lomalla kaikista hoidoista. Kesällä me nautittiin kaikesta tavallisesta ja päätettiin, että nyt eletään all in – mentaliteetilla. Ronin syöpä onkin ollut edellisten postausten aiheena ja olen blogini Face-sivuille linkittänyt Ronin vlogin, jota kautta voitte hänen kuulumisiaan käydä katsomassa. Mutta ihan tavallista rakkaushömppää täällä ei ole vielä nähty. Blogiin voisikin tuoda vaihteeksi toisenlaisen puolen meidän suhteessa, sillä syöpä tai ei, me ollaan edelleen umpirakastuneita ja haaveillaan isosta talosta ja häistä, jossa on grilliruokaa!