6 vuotta, 4 kuukautta ja 2 viikkoa

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni 18. päivä  elokuuta vuonna 2011. Olin 22-vuotias, esikoiseni oli 3-vuotta ja odotin toista lasta viimeisilläni. Laskettuaika oli lokakuussa. Samalla suunnittelin loppuelämääni lasten isän kanssa. Suurin tavoitteeni oli mennä naimisiin. Elin jotain lapsuuteni haavemaailmaa, mutta jotain uupui arjestani. Sitten päätin yrittää bloggaamista.

Kirjoittaminen oli aina ollut minulle kaikkein tutuin juttu. Olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän päiväkirjaa, joten julkinen kirjoittaminen samalla jännitti ja kiinnosti. En kuitenkaan uskaltanut ihan täysillä olla oma itseni, joten kirjoitin ilman kuvaa, oikeaa nimeä tai rehellisyyttä.

Kävin juuri lukemassa ensimmäisen postaukseni. Olin vakuuttunut siitä, että rakastan ruoanlaittoa ja käsitöitä. Paskapuhetta. Olen aina ollut huono laittamaan ruokaa. Ruokani tuppasi aina jäämään joko mauttomaksi, raa'aksi, ylikypsäksi tai vetiseksi. Silti varsinkin blogissa halusin olla pullantuoksuinen äiti. Ompelu ja askartelu oli toinen asia, jota niin kovasti mainostin harrastavani. Joo, kyllähän sitä tuli paljon ommeltua tyynynpäällisiä tai tehtyä kortteja, mutta varmaan sulasta tylsyydestä.

Yksi suurimmista syistä bloggaamisen aloittamiseen oli yksinäisyys. Olihan minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta totuus on, että kun saa 19-vuotiaana lapsen, suuri osa elämästä ja tärkeysjärjestyksestä muuttuu. Olin kyllä saanut uusiakin ystäviä, mutta joku siinä bloggaamisen mukana tulevassa virtuaalivertaistuessa kiehtoi. Varsinkin, kun blogissa sai olla juuri sellainen kuin antoi ymmärtää. Sai kiillottaa ja jättää asioita kertomatta.

Blogi oli kuin kiillotettu kuva omasta elämästä. Todellisuudessa olin itsetuntoa keräilevä teiniäiti, jonka lasten isä asui toisella paikkakunnalla. Syy jäädä kotikaupunkiin asumaan oli tuttu ympäristö, ystävät ja sukulaiset. Oli helpompi olla teiniäiti läheisten lähellä, vaikka samalla pikkukaupungin villit teoriat raskauksistani ja tiedon puuttuessa mielikuvituksen täyttämät huhut ahdisti. Tavallaan blogi oli minun vapaudu vankilasta -kortti. Sain rakentaa oman kulissini, joka sisälsi juuri niitä höpöjä ruokaohjeita ja Marimekon kääntökasseja. Kaksi lasta ja avioliitto oli omasta mielestäni todiste kaikille, etten ole tavallinen teiniäiti. Olin myös suorittanut lukion loppuun ja saanut niin hyvät arvosanat, että niillä pääsin hakemaan opiskelemaan kätilöksi. En kuitenkaan blogin puolella kertonut oikeastaan mitään ammatistani tai tilanteestani, koska se jollain tavalla hävetti?

Ajan saatossa uskalsin kertoa ensimmäisille läheisilleni bloggaamisestani, julkaisin ensimmäisen kuvani täällä, vaihdoin peitenimeäni lähelle oikeaa nimeäni ja otin askel askeleelta rennomman ja avoivemman otteen kirjoittamiseen. Mitä suorempi ja rehellisempi olen uskaltanut olla, sitä enemmän olen blogista saanut. Varmaan avioeroni oli yksi vapauttavimmista asioista kirjoittamisen kannalta. En edelleekään ole avannut asioita sen enempää täällä. Siihen oli pakko vetää raja, vaikka kaikissa elämäntilanteissa olisi ollut ihanaa saada vertaistukea lisääntyneeltä lukijakunnalta. Muuttaessani omaan kotiin lasten kanssa olen kaikin puolin uskaltanut olla vapautuneempi ja enemmän oma aito itseni siviilissäkin.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet blogissa sellaista dry seasonia, ettei tätä oikein bloggaamiseksi ole voinut sanoa. Kaksplussan aikoina kirjoitin varmasti eniten ja kautta aikojen kaikki kätilöaiheiset postaukset ovat olleet suosituimpia. Yritin olla muissakin aiheissa aidompi, mutta kun kirjoitin opinnoistani, tuli blogiin selkeästi aina kävijäpiikki. Kymmenen luetuinta bloggausta ikinä on 7/10 kätilöaiheisia. Yksi kätilöpostaus keräsi Kaksplussalla ennätysmäärän yksittäisiä lukijoita, kun lukijamäärä kertaantui yli 10-kertaisesti. Siihen se piikki sitten jäikin, mutta vaikka olen kirjoittanut hyvin harvoin viimeiset vuodet, on siellä edelleen se sama määrä tilastojen mukaan.

Nyt kun opinnot ovat ohi, on sekin aihe jotenkin jäänyt. Monesti ajattelin, että lopetan lopulta tämän kitumisen blogini kanssa ja lopetan koko homman. Sitten tuli se syöpä ja lopulta oli pakko kirjoittaa. Ja nyt huomaan taas ajattelevani bloggausta enemmän. Töiden takia ei ole enää niin jumalattoman loppu, lapset ovat isompia ja vuoroviikkosysteemi rullaa kivuttomasti. Kaipuu kirjoittamiseen on tullut. Nyt kun vihdoin uskaltaa olla ihan vaan mie.

Kuusi vuotta blogin ensimmäisen postauksen jälkeen huomää, että myös tämä skene kehittyy ja etenee. Blogit ovat ehkä tavallaan kokeneet jonkinlaisen inflaation. Kaikista aktiivisin olen ollut Instassa, joskus jopa instastorien kanssa. Muuten minua ei saisi hyppäämään kehityksen mukana ja kuvaamaan videoita vaikka YouTubeen. Kirjoittaminen on aina ollut eniten minua ja siinä haluan pysyä.

Joten, ehkä tämän vuoden ainoana lupauksena lupaan antaa vielä tälle mahdollisuuden. Ja lupaan pistää blogin ainakin piiloon, jos huomaan bloggaavani samaan tahtiin kuin edellisinä vuosina.


Enkä sitten enää ikinä vesileimaa kuvia. Ainakaan noin. 


Mennyt ja tuleva vuosi























Uudenvuodeaattoyönä minä ja poikaystäväni kilistimme kahden kuohuvalla vuodelle 2017. Puhuimme meidän vuodesta. Olimme suunnitelleet, että lopulta etenemme suhteessamme lasten osalta. Hitaasti ja hartaasi olimme rakentaneet perustuksia parisuhteelle, ja lopulta tuleva vuosi näytti vihreää valoa etenemisen suhteen. Pienestä ulkomaanmatkastakin haaveilimme kesän aikana. Kaikkein parasta kuitenkin oli se, että olimme varmoja suhteestaamme. Tätä me halutaan vaalia. Tästä me ollaan varmoja. Me. Kippis, vuosi 2017.

Ennen syksyn järistyksiä vuosi 2017 on ollut vallan loistava. Suoritin viimeisiä kätilöopintojani ja katse oli valmistumisessa sekä työllistymismahdollisuuksissa. Synnytyssali tuntui kaikkein eniten kodilta kaikessa vaativuudessaan. Olin alunperin lähtenyt opiskelemaan kätilöksi sillä ajatuksella, että haluaisin työllistyä synnytyssaliin. Harjoittelut olivat vahvistaneet haaveitani, vaikka ammatillisesti synnäri pisti koville. Vaikka olin varma sitä, mitä halusin, en voinut olla varma pääsenkö toteuttamaan unelmaani. Silti kokeilin kepillä jäätä ja pistin cv:ni synnäriin. Pelasin varman päälle ja laitoin hakemuksia myös muualle. Kevään edetessä työtarjouksia tuli, mutta ei synnäristä. Päätin kuitenkin jäädä odottamaan. Jännitin ja odotin. Muutamien piinassa vietettyjen viikkojen jälkeen unelma tuli toteen - sain synnäristä kesätöitä!

Neljän ja puolen vuoden opiskelujen, keikkatöiden ja perhe-elämän yhdistämisen jälkeen kaikki muuttui. Alkoi vuorotyö, parisuhteen ja lasten yhdistäminen. Olin aivan loppu, mutta todella onnellinen. Työ oli juuri sitä, mitä olin toivonut. Se haastoi, uuvutti ja välillä pelotti. Mutta olin löytänyt kutsumukseni. Vuoroviikkoäitiyden yhdistäminen vuorotyöhön oli yllättävän helppoa. Ja niin uusi kuvio lähti pyörimään.

Parisuhteen ja työn lisäksi vuosi 2017 on sisältänyt reissut Tallinaan ja Ruotsiin (kymmenen vuoden tauon jälkeen) sekä pelkolentomatkan Berliiniin, olen palannut takaisin blondiksi, rakastunut sushiin, käynyt Provinssissa, ollut sairaalassa hoidossa migreenin vuoksi, ottanut tatuoinnin, rakastanut työtäni, saanut lihaksia ja menettänyt ne, ylittänyt budjettini monesti, ollut harrastamatta mitään, katsonut lapsieni kasvavan ja täyttänyt 28 vuotta.

Tänä vuonna olen päättänyt, etten lupaa mitään. Aion elää. Aion nauttia arjesta rakkaani rinnalla, silittää kun hoidot pistävät kropan ja mielen koville, nauraa ja rakastaa lujaa, ottaa hetki kerrallaan. Haluan tehdä rakastamaani työtä niin paljon kun on mahdollista. Haluan kehittää itseäni ja kasvaa ammatillisesti. Kaikkein tärkeintä on lapset, joiden kohdalla tämä tulee olemaan suurten muutosten vuosi. Nuorimmainen astuu  syksyllä koulutielle. Sitä on todella vaikea kuvitella. Likka on ollut aina kypsä ja valmis, ja häneen on voinut aina luottaa. Kolmas kouluvuosi starttasi helposti ja vaivattomasti. Pojan kanssa fiilikset ovat todella ristiriitaiset. Tulee olemaan todella vaikeaa päästää irti pienestä pojastani ja alkaa asennoitumaan häneen ja alkavaan kouluvuoteen kypsästi ja varmasti. Myös pientä ikäkriisiä on havaittavissa, sillä reilun viikon päästä täytän 29.

Se siitä vuodesta. Yksisarvislaamapaita päällä kohti tulevaa.