Joulu kerrallaan

Syksyn syöpäuutiset saivat ennen joulua tilannekatsauksen. Kolmisen kuukautta täydessä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa loppui - ja sai jatkoa - jouluviikolla. Olin kuin sattuman kautta suunnitellut työvuoroni niin, että lopetin yövuorot sille päivälle, kun oli suunniteltu lääkärintapaaminen tuloksista. Siihen päälle vielä viikon verran vapaata. Uutiset saivat siis olla minkälaisia hyvänsä, mutta töistä ei tarvinnut murehtia. Olin valmistautunut henkisesti jonkinsortin breakdowniin.

Viimeinen työyö oli onneksi mukavan joutuisa ja mieleksäs. Töissä olen saanut usein nollattua ajatukseni pois syövästä ja pystynyt keskittymään täysillä. Työkavereiden kysymyksiin syöpätilanteesta vastasin kuin nauhalta, reippaana ja toiveikkaana. Työyöni päätteeksi matelin, vaihdoin hitaasti vaatteet, kävin vessassa, katsoin kelloa, kävin uudelleen vessassa ja lopulta päätin mennä yrittämään aamupalaa. Bussimatka oli liian nopea. En ollut ehtinyt päättää, mitä kävisin Spotifysta kuuntelemaan. Matkalla mäkkiin vedin kuulokkeet pois, sillä en halunnut minkään biisin yhdistyvän tähän päivään. Kahvi ei maistunut ja mäkkärin aamiaishamppari oli outoa. Vatsaa väänsi ja tuntui, ettei oksentaminen ollut kaukana. 

Kaikki se jännitys ja pelko kulminoitui tuohon päivään. Päässäni olin käynyt monesti kaikki skenaariot hautajaisten järjestämisestä lähtien. Mielikuvitus täyttää epävarman ihmisen mielen mitä pelottavimmilla ajatuksilla. Toisaalta olin poikaystävälleni sanonut niin monesti,  että tulokset tulevat olemaan hyviä, että uskoin hokemaani itsekin. Ulkoapäin näytti lupaavalta, hoitojen oli siis pakko tehota. Silti olin kerran pelkopäissäni miettinyt, että laittaisin hautajaisiin poikaystäväni lempparimekkoni. Sen mustan, jossa on kaksi taskua. Näytän siinä kuulemma niin söpölle.

Olimme vastaanottoaulassa poikaystäväni tapojen mukaisesti ajoissa. Taustalla soi surullisen kuuloiset joululaulun, joista yritimme vitsailla överisti. Kummankin jännitys oli suuri, varsinkin, kun aika oli puoli tuntia myöhässä. Mielikuvitus kävi syöttämään taas niitä pelottavia skenaarioita. Yritin rauhoittaa itseni ja poikaystäväni. Lopulta kuului tuttu sukunimi ja astuimme sisään lääkärin huoneeseen.

Lääkäri oli nuoren oloinen ja puhui tasaisen rauhallisesti. Välittömästi istuttuamme alas saimme tietää, että hoidot ovat tehonneet. Kasvain on pienentynyt kolme senttiä. Se oli kuulemma hyvä. Sekin olisi ollut hyvä, jos kasvain olisi pysynyt ennallaan. Vaadin saada nähdä taas kuvat. Lääkäri klikkasi kuvan auki, ja siinä se taas oli. Se vitun möykky. Teki mieli heittää jotain sitä kuvaa kohti. Mutta se oli pienentynyt, joka oli otettava erävoittona, positiivisena asiana. Hoidot tehoaa. Uskalsin hengittää.

Sitten tuli selitys ajan myöhästymiseen. Keuhkoissa oli nähty jotain etäpesäkkeiden lisäksi. Tulehdusaluetta. Sekin näytettiin kuvista. Lääkäri haastatteli mahdollisista oireista, joita ei ole koko aikana ollut. Syynä ajateltiin jatkuvaa kortisonikuuria ja sytostaatteja. Ennen kuin hoitoja voitaisiin jatkaa, tulee keuhkotilanne selvittää ja saada hallintaan. 

Niin kauan, kun näen poikaystäväni hengittävän vieressäni, uskallan olla toiveikas. Ei minua ne kuvat niinkään kiinnosta. Eniten haluan tietää minkälaisesta ennusteesta puhutaan. Ja kuten tähänkin asti, oli vastaus hyvin epäselvä. Pääpointtina ennusteessa on se, että edetään hoitokerta kerrallaan. Hoidetaan ja kuvataan. Hoidetaan ja kuvataan. Ja niin se jatkuu. Päästäänkö keuhkojen etäpesäkkeistä koskaan eroon, sitä ei kukaan voi sanoa. Voidaanko koskaan edes leikata. Paljon kroppa kestää hoitoja ja miten kauan kasvainta voidaan hillitä. 

Sanoin tulosten jälkeen poikaystävälleni, että lääkäri oli outo. Hän tivasi minulta, että kuinka niin. En kehdannut myöntää, että siksi koska hän ei antanut minulle niitä vastauksia joita olisin halunnut. Poikaystäväni kiukkusi näkyvästi tulosten jälkeen, minä päätin haukkua lääkäriä. Tulokset olivat hyviä, mutta ei sellaisia, joita kumpikin oli odottanut. Olimme kummatkin jossain oudossa tilassa. Oli vaikea sanoa mitään järkevää. Mutta otin häntä kädestä ja sanoin olevani hänen rinnallaan aina, kaikesta huolimatta. Syksyn aikana olen tullut vaaleanpunaisesta pilvilinnastani alas aikamoisen matkan ja totuus on, että joitain yhteisiä haaveita me joudutaan jättämään. Ainoa vaaleanpunainen unelmani tällä hetkellä on saada viettää hänen kanssaan kaikki se aika, jota meille annetaan. Muusta viis.

Ei tullut lääkärin jälkeen breakdownia, vaikka keuhkotilanne pelottaa. Olen pitänyt kyyneleet hyvin aisoissa alun järkytyksen jälkeen. Uskallan luottaa parempaan. Mitään ei ole vielä menetetty. Me vietettiin poikaystäväni ja lasten kanssa oma yhteinen joulu. Se oli tosi ihana joulu. Juuri sellainen perhejoulu, lämmin ja tunnelmallinen. Sain yllätettyä poikaystäväni myös täysin joululahjoillani. Mulla oli lasten kanssa aattona myös aivan mahtavaa. Tämä joulu oli varmasti elämäni yksi parhaista. Enkä itkenyt, vaan nautin, iloitsin ja rakastin niin lujaa. 

Tätä kirjoittaessa jonkin sortin möykky minussa purkautui. Kävin itkemään. Ilosta ja surusta. Olen tavannut sielunkumppanini, elämäni valon ja rakkauden. Arki kahdestaan ja yhteiset hetket neljän lapsen kanssa uusioperhesimulaatioissa sujuu mallikkaasti. Lapseni ovat aivan innoissaan poikaystävästäni ja hänen lapsensa ovat aivan ihania. Olen saanut enemmän kuin olen koskaan uskaltanut toivoa. Syöpä on tuonut konkreettisesti sen pelon elämääni, että voin menettää tämän kaiken hetkessä. Tämä on nyt meidän arkea ja siihen on vaan jotenkin sopeuduttava. Vaikka pelottaa ja epävarmuus on perseestä, täytyy pystyä jatkamaan eteenpäin. Yksi joulu kerrallaan.