Featured Slider

Kolmesta kuudeksi - uusperhemeininkiä

Me saatiin pitkästä aikaa viettää Ronin ja kaikkien lasten kanssa viikonloppua yhdessä. Meillä menee onneksi samaan tahtiin lapsivapaat ja lapsipäivät. Ollaankin pyritty olemaan yhdessä mahdollisimman paljon myös lasten kanssa, sen jälkeen kun lapsille kerrottiin meidän seurustelusta. Enemmän meillä on ollut niitä päiviä, kun Roni on täällä meidän kanssa tai mie siellä Ronin ja hänen lastensa kanssa. Onneksi on myös näitä viikonloppuja, kun ollaan aivan kaikki yhdessä. Kuuden ihmisen aikataulu on välillä hauras, joten nämä yhteiset viikonloput ovat erityisen tärkeitä.

Me ollaan edetty koko perheen yhdistämisen kanssa hitaasti. Me vietettiin kaksin aika pitkäänkin omaa kuherruskuukautta. Haluttiin olla täysin varmoja toisistamme. Ja tietysti lasten reaktiot jännitti. Miten kukin ottaa uuden aikuisen elämään, saatikka paketissa kuuluvat toisen lapset. Toki mitään takeita ei ollut mistään strategiasta, että milloin ja miten on oikea aika esitellä lapsille uusi kumppani. Hitaasta etenemisestä huolimatta lapset ovat aina olleet meidän puheissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. On ollut tosi ihanaa, kuinka Ronille on ollut itsestäänselvää, että minun mukana tulee kaksi lasta. Ja samoin minulle on ollut selvää se, että saan tässä kolme uutta ihmistä elämääni sen yhden ihmisen sijaan.

Me vietettiin alkuun aikaa lasten kanssa ystävinä. Me jotenkin ajateltiin, että kun lapset tutustuu uuteen aikuiseen ilman mitään extroja, on turhat paineet pois niin aikuisilta kuin lapsiltakin. Lapset pääsi tutustumaan uuteen aikuiseen rauhassa ja ilman ennakkoasenteita. Kun vihdoin kerrottiin lapsille, että uusi ystävä onkin vielä jotain tärkeämpää, homma sujui mutkattomasti. Alkuun vietettiin puolikkaita päiviä yhdessä. Sitten hiljalleen kokeiltiin yökyläilyä ja nyt pitkin yhdessä (kaikki kuusi) vietetty aika on viikonloppu.

Kun kaksi perhettä yhdistää, ei voi olla ajattelematta kummankin entisiä puolisoita. Uusperhekuviossa ei olekaan vain me kaksi, sun ja mun lapset, vaan myös lasten toiset vanhemmat. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ottaa huomioon. Tässä koko uusperhekuviossa on niin monta palasta yhdistettävänä, joten se, että pystyy olla pyllistämättä mihinkään suuntaan ja hoitaa hommat kivuttomasti, on oma taiteenlajinsa. Minusta me saatiin hoidettua tutustuminen hyvin ja ihan kuin aikuiset.

Me ei olla koskaan puhuttu toisistamme "äiti- ja isäpuolena", vaan annetaan lasten puhutella meitä omilla nimillä. Jotenkin sellaisten nimitysten poisjättäminen on ollut meidän tapauksessa luonnollista. Roni on mun lapsille äidin poikaystävä ja he saavat itse joskus päättää, puhuttelevatko he Ronia muulla "tittelillä". Sama toisinpäin Ronin lasten kanssa. Tietenkin koen, että ollaan yhtä perhettä, mutta kaikkein eniten haluan olla Ronin lapsille tärkeä aikuinen, johon he voivat ajan kanssa luottaa enemmän ja enemmän. Mun ei tarvitse ottaa juuri sitä äitipuoli-nimitystä. Aion ja haluan olla lapsille tärkeä ja luotettava aikuinen, joka voi tarpeen tullen asettaa rajat tai joskus olla luottoihminen, jolle voi näyttää kaikki tunteensa tai kertoa vaikka salaisuuden.

Kahden perheen yhdistämisessä suurin pelko on varmasti ollut omalla kohdalla se, ettei joku tykkäisi toisesta. Tai syvemmin ajateltuna pelko siitä, että lapsella on oma ydinperheen eroprosessi kesken, jolloin uusi kumppani tai sen lapset on heittämällä ihan perseestä. Meidän onneksi - ja haasteena - kaikki lapset ovat koululaisia. Ikähaitaria toki on suurimmillaan lasten välillä kuusi vuotta. Mutta muuten olen kokenut, että kouluikäisten lasten kanssa puhuminen on helppoa. Me ollaan voitu aina puhua Ronin kanssa keskenään tunteista, mutta myös lasten kanssa.

Ehkä kaikkein tärkein seikka on kuitenkin se mun ja Ronin vanhemmuus. Me ollaan hyvä kaksikko parisuhteessa, mutta myös oiva tiimi lasten kanssa - me jaetaan. Me jaetaan samanlaiset arvot, ajatukset ja tyyli olla lasten kanssa. Me annetaan toiselle tilaa, kunnioitetaan toistemme päätöksiä ja jos esim. Roni asettaa rajoja mun lapsille, en mene sitä päätöstä pyörtämään. Meidän ei tarvitse päästä sanomaan sitä viimeistä sanaa edes silloin kun on kyse lapsista. Kun me ollaan yhdessä, ei ole mun ja sun lapset - on meidän lapset. Me voidaan olla kaikki yhdessä mutkattomasti. Voin luoda Ronille tietyn katseen ja voin luottaa, että hän ottaa kopin.



Kulta, olet mulkku

Roni päätyi taas sytostaattihoidon jälkeen kuumeilun vuoksi sairaalaan. Mainittakoon heti, ettei välitöntä hätää ole, mutta yli 38 kuumeen vuoksi tuossa tilanteessa joutuu heti sairaalaan. Aina kaiken tälläisen keskellä se toisen kanssa jaettu peruskallio, jota on parisuhteen aikana rakennettu, osoittautuu erityisen tärkeäksi.

Mutta miten siitä ja kaikesta muusta tässä elämässä selviää? Meillä se suurin voimavara on huumori. Paljon huumoria. Ja lämminhenkinen ja rakastava vittuilu. Roni kuvailee vittuillessaan minulle, että hän vetää mua letistä. No mie vedän häntä sit kalsareista. Enemmän meillä kyllä on sitä letistä vetämistä - ja mie tykkään siitä.

Huumori on sellainen laji, että siinä onnistuakseen täytyy olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on sun kanssa samalla levelillä. Muuten se on kuin huono stand up -esitys, jossa mietit eturivissä, että missäköhän kohtaa täältä voi karata eikä enää ikinä palata.

Mun ja Ronin välinen huumori on pelottavan paljon samasta maailmasta. Me jaetaan sellainen yhteys, jota ei olisi ihan heti uskonut tässä elämässä olevan. Ja harvemmin me otetaan toistemme jutuista itseemme. Meidän välinen huumori on mustaa, ajoittain pistävää ja raakaa, mutta vain ja ainoastaan kaikella rakkaudella. Me nähdään toistemme ilmeesta ja silmistä: "haista vittu, rakastan sua, senkin mulkku."

Yleensä Roni on meillä se, jolla tilannetaju on loistavaa ja hän osuu minuun mitä oivaltavimmilla tavoilla. Yhdessä vaiheessa Roni viljeli mun nukkumiskuvia. Ei siis mitään kuvia yöltä, vaan päiväsaikaan, jossa nukun joko bussissa tai perheleffahetken aikana.

Nykyisin hän vittuilee mun Instavideoista. Joko hän vastaa mun syksytakkivideoon omalla "takkivideollaan" tai kiusaa, että voinko vastata hänen viimeisimpään videoon, jos meikit ei ole naamassa tai tukka hyvin. Tai kestääkö mun ääni kaiken mörinän jälkeen. Roni siis huomautti mulle kerran, että puhun Instavideoihin hänen mielestään "kuiskien". Nyt sitten madallan ääntäni jokaisessa videossa hänen mielestään.

Vastaten hänelle kiusaan häntä meidän ikäerosta. Muistan kiittää häntä, kun hän vanhempana ihmisenä opettaa mua elämän saloihin tai ohjaan häntä, miten Spotifyssa ei tarvitse kuunnella koko albumia, että sieltä voi ladata biisin soittolistaansa.

Roni jaksaa muistuttaa eräästä lihapulla ja perunamuussiannoksesta, jota tarjosin hänelle meidän alkuaikoina.  Kuulemma kolme päivää vanha perunamuussi ei kelpaa enää kuin taululiimaksi tai muuraukseen. Hän myös hämmästyi dramaattisen suuresti, kun kerran onnistuin leipomaan hyvänmakuisen omenapiirakan.

Mie yritän vastata hänen tulitukseensa välillä onnistuen ja välillä kompuroiden. Aseeni eivät ehkä ole kauhean järeitä, mutta sain suurta nautintoa korjatessani tovin katseltuani, ettei maybe kirjoiteta meaby. Tai jos Roni on hiljainen chatissa, ja syy onkin Kaunarit - ei ole mitään hätää. Joku oli taas erehtynyt luulemaan kuvassa Ronia Antti Tuiskuksi. Jaa, katsojan silmissä ja jne. Uskon yleisöä.

Viimeisimpänä naureskelun kohteena meillä on ollut meidän häät. Koska eihän sitä tiedä, tuleeko tässä hautajaiset ennen sitä. Sillä asialla on välillä hauska shokeerata ihmisiä.  It's funny 'cause it's true.

Tietenkään huumori ja varsinkin se vittuilu ei ole meidän ainoa tapa olla. Kun me ollaan yhdessä, me otetaan toisemme syliin, silutellaan, suukotellaan ja rakastetaan. Me tuetaan toisiamme, kehutaan toisemme maasta taivaisiin, tsempataan ja ollaan toistemme kallio. Me ei ikinä satutettaisi toisiamme sanoin tai teoin. Huumori on vain yksi osa meidän suhdetta, joka on yksi meidän parisuhteen tärkeistä ominaisuuksista.




Minustako kätilö? Muutamia vinkkejä hakuun ja opiskeluun.

















Kaikki kuvat on otettu opiskelujen varrella.


Kyselin aiemmin Instan puolelta toivepostauksia juuri kätilöyteen liittyen. Yhtenä aiheena pomppasi kätilökouluun hakeminen ja opiskelu. Samasta aiheesta on tullut myös aika ajoin blogin puolelle kyselyitä.

Pähkinänkuoressa kätilö (AMK)  on seksuaali- ja lisääntymisterveyden asiantuntija, jonka toimenkuvaan kuuluu työskentely eri-ikäisten naisten kanssa. Kätilöiden työskentelykenttä on laaja. Kätilönä voi työskennellä niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla, järjestöissä, perusterveydenhuollossa sekä erikoissairaanhoidossa. Kätilöksi voi hakeutua synnytys- ja synnyttäneiden osastoille, äitiyspoliklinikalle tai äitiysneuvolaan (joissain äitiysneuvoloissa vaaditaan myös terveydenhoitajantutkinto), raskaana olevien osastoille, sekä naistentautien polille ja -osastoille. Samalla opiskellessa saa sairaanhoitajan (AMK) pätevyyden, joten työskentelykenttä laajenee myös sen osalta.

Nyt täytyy heti alkuun sanoa, että haut ovat korkeakoulukohtaisia, joten minulla ei ole enää tuoreinta tietoa. Silloin kun olen itse hakenut, pääsykokeisiin (jotka sisälsivät teoriakokeen ja ryhmähaastattelun) pääsi, jos sai tarpeeksi pisteitä esim. lukiossa kirjoittamistaan aineista. Minulla oli pohjalla ammattikoulututkinto (olen valmistunut vuonna 2008 parturi-kampaajaksi) sekä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2011. Hain korkeamman pistemäärän vuoksi lukion papereillani. Pääsykokeisiin piti lukea kahta kirjaa: Etiikka hoitotyössä sekä Ihminen - fysiologia ja anatomia. Löysin muuton yhteydessä kummastakin kirjasta tekemäni muistiinpanot! Voin kertoa, ettei tullut silloista päntäämistä ikävä. Pääsykokeissa oli oikein ja väärin väittämiä. Jos vastasi oikein, sai pisteen, väärästä vastauksesta lähti pisteitä ja en osaa sanoa -osiosta nolla pistettä. Mutta kuten sanoin, on omista pääsykokeistani jo kuusi vuotta.

Nykyisin ainakin Metropoliaan, josta itsekin olen valmistunut, on yhteishaku, jonka jälkeen pääsee pääsykokeisiin(?). Kannattaa siis tutustua ammattikorkeakoulun sivuihin ja hakuprosessiin. Puskaradio on myös kätevä väylä udella hausta ja pääsykokeista.

Kätilöksi opiskellaan 4,5 vuotta, joka on yhteensä 270 opintopistettä. Aloituspaikat ovat korkeakoulukohtaisia, n. 30 aloituspaikkaa. Nykyisen tietoni mukaan kätilöksi pääsee hakemaan kaksi kertaa vuodessa. Opiskelu on päätoimista, varsinkin jos hakee päiväopiskeluun. Kätilöksi voi hakea myös monimuoto-opiskeluun, jos on pohjakoulutukseltaan on ainakin sairaanhoitaja (joka ilmeisesti on vähimmäisvaatimus). Tällöin opintojen kesto on n. 1,5-2 vuotta.

Opinnot sisältävät teoriaopiskelua ja käytännön harjoittelua kentällä. Minun opiskelujen aikana aloitettiin uutta opetussuunnitelmaa, joka poikkeaa aikalailla omastani, joten opintojen varsinainen eteneminen ja harjoitteluiden ajankohdat ovat minulta pimennossa. Jo opiskeluaikanani itsenäistä opiskelua lisättiin ja harmikseni mm. todella mielenkiintoisista lääkärien pitämistä luennoista luovuttiin. Toki itsenäinen opiskelu lisää tilaa sille, milloin opiskelet. Itse henkilökohtaisesti opin kuuntelemalla ja tekemällä. Opiskeluun kuului tuolloin yksi oppari ja yksi innovaatioprojekti (opparin serkku). Nykyisin ainakin Metropoliassa taitaa olla vielä yksi opparin kaltainen projekti lisää.

Minulle 4,5 vuotta olivat antoisat, vaikka välillä oman arjen ja koulun yhdistäminen olikin rankkaa. Kahden lapsen äitinä saatoin joutua olemaan poissa niin tunneilta kuin harjoitteluistakin esim. lapsen sairastumisen vuoksi. Useimmilla tunneilla oli läsnäolovelvollisuus. Varsinkin laboratoriotunneilla (eräänlaisia simulaatiotunteja esim. synnytyksen hoidosta, kanyloimisesta, ompelusta) oli läsnäolopakko ja jos et päässyt, piti saada korvattua tunti jonkun toisen ryhmän kanssa, jotta kurssista pääsi läpi. Myöskin tenttien missaaminen tarkoitti sitä, että esim. uusintakoepäivänä pääsi vasta seuraavan kerran tekemään missatun tentin.

Opiskeleminen ammattikorkeakoulussa osoittautui positiiviseksi, vaikka välillä tiiviit kurssit sekä tenttien ripottelu pitkin lukukautta oli haastavaa. Välillä sain lukea tuleviin tentteihin yötä myöten. Onneksi opettajat olivat innostavia ja kurssien suorittaminen oli itselleni sitä antoisampaa, mitä pidemmälle koulutuksessa edettiin. Myöskin omalla motivaatiolla sekä kiinnostuksella oli iso osa koko opintojen ajan. Voin myöntää, että tietyt kurssit - joita en pitänyt merkittävänä ammatin kannalta - teki aika vasurilla ja tavoitteena oli vain päästä läpi. Eikä ole kerta tai toinenkaan, kun lounasaikaan mäkkärissä käynti pelasti väsyneen opiskelijan.

Harjoittelut oli suuri ja tärkeä osa opiskelua ja oppimista. Harjoittelussa on tosi tarkka tuntimäärä, joka tulee täyttyä harjoittelun tavoitteiden kanssa. Harjoitteluista ei saa palkkaa ja jos joutuu pidemälle harkkaan, pitää asumiskustannukset hoitaa itse. Meidän luokalla oli yhteinen tili, johon maksoille "lukuvuosimaksua" ja halukkaat "osakkaat" maksoivat sovitun summan. Kun joutui pidemmälle harkkaan, pystyi rahastoon kuuluvat hakemaan asumis- ja matkakustannuksiin helpotusta rahastosta.

Harjoittelut kätilökentillä (ja toki sh-kentillä) ovat erityisen tärkeitä ammattiin kasvamisen kannalta. Harjoittelujen kautta pääsin itsekin työelämään ja tekemään myös koulun ohella keikkaa, joka helpotti ainakin taloudellisesti opiskelijaäidin elämää. Välillä menin yövuoroon vakiosastolleni ja sieltä suoraan pakolliselle tunnille kouluun. Ei ehkä mitään fiksuimpia vetojani, mutta vuoroviikkoäitiopiskelijana (keksin uuden sanahirviön) teki mitä vaan, jotta sai pidettyä pankkitilin plussalla.

Harjoitteluissa on hyvä muistaa, että ne ovat järjestäen aina jollain tavalla rankkoja. On tietty tuntimäärä, joka tulee toteutua, kaikkia työvuoroja ei välttämättä voi päättää itse ja siellä voi vastassa olla ns. kuka vaan. Varsinkin vuorotyö voi olla suurimmalle osalle uutta ja oma elämä tulee sovittaa siihen myös. Joskus joutuu lähtemään pidemälle, jotta saa suoritettua kurssin. Puhumattakaan ikuisesta ongelmasta harjoittelupaikkojen varaamisen kanssa. MUTTA suurimmalla osalla minun luokallani kokemukset harjoitteluista olivat hyviä, vaikka juuri silloin ei esim. sisätautiosasto kiinnostanut. Omatkin kokemukseni harkoista olivat hyviä ja aina oli asioita, joita pystyi ottamaan omaan ammattiin mukaan. Harkoissa astutaan oikeasti työelämään opiskelijana, oikealle osastolle, jossa voi tapahtua ns. mitä vaan. Onpa hölmösti sanottu, mutta niinhän se on. Siksi onkin tärkeää pyytää tukea harjoittelun ohjaavalta opettajalta ja luokkakavereilta.

Kätilö on hieno ja arvokas ammatti. Minusta olisi hienoa, että tälle alalle hakisi myös miehiä, sillä tällä hetkellä ala on aika naisvoittoinen. Tässä ammatissa ollaan koko sydämestä ja asiakas tulee aina ensimmäisenä. Kätilön työtä tehdään myös omalla persoonalla ja siinä täytyy olla hyvät vuorovaikutustaidot. Valmistumisen jälkeen tulee muistaa, ettei tässä ammatissa tulla koskaan olemaan valmiita. Parasta ammatissa on ehdottomasti kohtaamani ihmiset ja perheet sekä uuden oppiminen.


Hei, syksy!









Niin se aika taas kului ilman blogia. Elämä ei ole kuitenkaan tällä rintamalla täysin pysähtynyt, vaan osa onkin varmasti Instagramin kautta pysyneet mun arjessa ja kuulumisissa ajantasalla. Ihanaa, kun olette siellä!  Kyselinkin jo Instan puolella, että mistä te haluaisitte blogin puolella lukea. Kiitos kaikille vastanneille! Kaikki aiheet tulee varmasti työn alle. Isoimman suosion sai kätilöaiheet, joita täytyykin alkaa työstämään.

Blogia en siis ole unohtanut, vaikka viimeiset vuodet tämän kanssa (sanon sadatta kertaa) onkin ollut kipuilua ja postausvälit venyneet kuukausiin. Tässä tuleekin teille nyt suuri pintaliitoinen pläjäys kuulumisia. Kaikista seuraavista aiheista tulee varmasti pidemmät ja syväluotaavat postaukset.

Kätilörintamalla kuuluu hyvää. Valmistumisesta tuli keväällä vuosi. Siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, vaikka todellisuudessa vuosi on todella lyhyt aika ammatillisesti. Vuodessa on kuitenkin saanut karistettua hyvin opiskelijamoodin ja oma kätilöidentiteetti on päässyt alkuun ja alkanut kehittymään. Omaan työskentelyyn on tullut omaa otetta, eikä toimintatavat ole välttämättä juuri sitä, mitä esimerkiksi harjoitteluissa on oppinut. En tietenkään tarkoita, etteikö toiminta olisi näyttöön perustuvaa, vaan omaan työskentelyyn on ollut sitä omaa tyyliä tehdä ja toimia. Kätilön ammatti on jatkuvaa kasvamista ja kehittymistä, ja se, ettei tähän ammattiin ole koskaan täysin valmis, on todellakin totta. Olen edelleen täysin varma, että tämä ammatti on se unelma-ammattini. Parasta kuluneen vuoden aikana on ollut etuoikeus tehdä haluaamasa työtä ja (ensimmäinen laatuaan saatu) palkallinen kesäloma! Teen tästä aiheesta ehdottomasti omia postauksia, sillä tästä on niin paljon sanottavaa ja pohdittavaa.

Kotirintamalla taasen on ollut muutoksia, mutta nekin vain hyviä muutoksia. Avioeroni jälkeen hankittu kaksio sai vihdoin jäädä ja muutin lasten kanssa lähemmäs koulua ja palveluita. Neliötkin lisääntyivät ja sain uudesta kodista oman makuuhuoneen. Nukuin melkein neljä vuotta kaksiomme olohuoneessa, joten oma makuuhuone ja olohuone – joka on oikeasti vain olohuone – on ollut jokaisen mieleen. Me ollaan kaikki oltu todella innoissamme uudesta kodista. Tästäkin muutoksesta ehdottomasti vielä lisää.

Lapsirintamalla kasvetaan taas äidin mielestä aivan liian nopeasti. Yksi suurimmista syistä muuttaa isompaan asuntoon on ollut se, että poikani aloitti koulun. Minulla on siis nyt vain koululaisia kotona(!!!!!!). Pojan koulunaloitus on aiheuttanut enemmän sydämentykytyksiä kuin osasin kuvitellakaan. Isosiskon, joka aloitti nyt neljännen luokan, koulunaloitus tuntui paljon helpommalle. Pystyin luottamaan häneen täysin, kun jätin hänet aamuisin odottamaan kouluun lähtöä. Pienempi on aina ollut se ”äidin vauva”, joka tosin on ihan omassa päässäni ja ihan omaa syytäni. Kesälomani ajoittui siis koulujen alkuun ja pahin on jo takanapäin. Melkoiset valmistelut ja psyykkaukset sain tehdä, että kestän itse tämän suuren mullistuksen. Mutta kuten ei viimeksikään, ei nytkään ollut mitään hätää. Kaikki ovat säilyneet hengissä, niin äiti kuin lapsetkin. Tämäkin lapsiasia on kuolematon aihe, johon pureudun myöhemmin lisää.

Kesän ja kuluneen vuoden yksi parhaita kohokohtia oli varmasti minun ja Ronin kihlautuminen kesän lopulla. Vaikka meidän arjessa onkin vahvasti Ronin syöpä, me otettiin Ronin ”kesälomalla” uusi vaihe elämään, sillä hän sai olla lomalla kaikista hoidoista. Kesällä me nautittiin kaikesta tavallisesta ja päätettiin, että nyt eletään all in – mentaliteetilla. Ronin syöpä onkin ollut edellisten postausten aiheena ja olen blogini Face-sivuille linkittänyt Ronin vlogin, jota kautta voitte hänen kuulumisiaan käydä katsomassa. Mutta ihan tavallista rakkaushömppää täällä ei ole vielä nähty. Blogiin voisikin tuoda vaihteeksi toisenlaisen puolen meidän suhteessa, sillä syöpä tai ei, me ollaan edelleen umpirakastuneita ja haaveillaan isosta talosta ja häistä, jossa on grilliruokaa!



Puolen vuoden (syöpä)matka

Poikaystäväni syöpäuutisesta tulee puoli vuotta. Siinä ajassa tästä uudesta elämäntilanteesta on tullut uusi arki. Halusin jollain tavalla summata kuluneet kuukaudet ja kertoa kuinka kaikki on minun näkökulmastani mennyt.

Muistan poikaystäväni rauhallisen äänen puhelimessa, kun hän kertoi, että tyräksi luultu möhkäle vatsassa olikin jotain aivan muuta. Mietin, että miten hän voikin olla niin rauhallisen kuuloinen. Äänen rauhallisuus vitutti suunnattomasti. Itkin koko puhelun ajan ja pitkälle yöhön sen jälkeen. Olisin halunnut, että hänkin itkee kanssani. Ihminen käyttäytyy niin eri tavalla shokkitilanteessa. Oman shokkini aiheuttama hätä ja ahdistus oli suuri. Itkustani ei meinannut tulla loppua. Niin monet miksi-kysymykset kävi mielessä. Eniten kysyin mielessäni, että miksi näin piti käydä juuri meille. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli vielä edessä.

Alussa olimme varmoja siitä, että syöpä saadaan leikattua pois. Piti vain kärsivällisesti odottaa kirurgin suunnitelmaa. Odottaminen tuntui todella pitkältä, vaikka todellisuudessa odotimme vain muutaman viikon. Poikaystäväni vointi ja oireet tuntuivat kuitenkin kasvavan silmissä räjähdysmäisen nopeasti. Heräsin öisin poikaystäväni raskaaseen hengitykseen ja kipuihin. Vaikka en voinut tuntea kipua fyysisesti, tuntui se minussa henkisesti. Muutaman päivystyskäynnin ja ambulanssikyydin jälkeen odotimme suunnitelmaa sairaalasta käsin. Oli tavallaan helpotus, että hän oli sairaalassa. Se tuntui jotenkin turvallisemmalle.

Olin kuitenkin vihainen, kun siinä kaikessa kesti niin kauan. Halusin, että se kaikki otettaisiin äkkiä meiltä pois. Poikaystäväni shokki oli erilainen kuin minulla. Hän jollain tavalla sulkeutui omaan kuoreensa. Olin vain vieressä ja katsoin. Yritin päästä lähelle, mutta hän ei ollut siihen valmis. Koin, että ennen syöpäuutista olimme olleet hyvä tiimi, vahva pari. Nyt olimme tässä yhdessä, mutta silti koin olevani yksin. Hänen sulkeutumisensa ja vastaanottamattomuutensa ahdisti todella paljon. Minun olisi pitänyt hänen mukaansa puhua jollekin muulle. Itse olisin halunnut jakaa sen kaiken yhdessä. Minun oli silloin vaikea ymmärtää, että sulkeutuminen oli hänen tapansa prosessoida se kaikki.

Ja niin se päivä koitti, jolloin saimme kirurgilta alle puolen tunnin sisällä kuulla radikaalin leikaussuunitelman ja sen perumisen. Mitään ei leikata, sillä syöpä on keuhkoissa. Tähän kuolee. En ollut ehtinyt hyväksyä vielä koko syöpää, saatikka sitä, että tähän kuolisi. Itkin niin kovaa, että poikaystäväni käski minun pitää suuni kiinni. Kaksi erilaista shokkia. Minä halusin itkeä yhdessä ja poikaystäväni halusi, etten jätä häntä yksin, mutta että olisin vain hiljaa ja rauhallinen. Nukuimme seuraavan yön sairaalasängystä tehdyssä parisängyssä käsi kädessä. Heräilin koko yön jatkuvasti tarkistaakseni, että poikaystäväni hengitti. Itkin hiljaa, jotta en herättäisi häntä.

Siirto Syöpäklinikalle valoi meihin aivan uutta toivoa. Kuolemantuomio vaihtui toivonkipinään. Kasvainta yritettäisiin pienentää sädehoidolla. Samalla oireiden pitäisi helpottaa. Poikaystäväni reipas ja positiivinen asenne piristi omaa mieltäni. Hän vaati minulta samaa. Nyt taistellaan. Hän tarvitsi ympärilleen taisteluhenkeä ja positiivisuutta. Edelleen pelotti, mutta oli myös pakko uskaltaa toivoa. Pystyin työntämään alun shokin ja ahdistuksen syrjään. Joka kerta ollessani sairaalassa nappasin poikaystäväni lusikkaan ja silitin hänen mustaa tukkaansa. Hymyilin ja tsemppasin. Taistellaan nyt sitten ja kunnolla.

Itsekkäästi olisin halunnut omia hänet vain omaksi, katsella hänen kasvojenpiirteitä ja suudella nassua. Jotenkin "lähellä kuolemaa" kokemuksen jälkeen halusin omia hänet ja kaiken yhteisen ajan itselleni. Vieraat ja vierailun kyselijät ärsytti. Teki mieli sanoa, että painukaa vittuun, hän on minun, minä hoidan. Jälkikäteen ajateltuna oli ihanaa, kuinka moni osoitti hänelle tukensa ja kävivät piristämässä.

Kun poikaystäväni pääsi sairaalasta, alkuun minua pelotti. Pelkäsin, jos kotona sattuukin jotain, enkä osaa toimia. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi reipas ja positiivinen. Pelkäsin lähteä kotiini ja jättää hänet yksin. Puuhasin ja järjestelin kuin mikäkin hullu. Olisin halunnut antaa hänelle kaiken hänen tarvitsemansa tuen ja avun. Otin saadut tehtäväni vakavasti. Jaoin lääkkeet dosettiin ja pyöritin tukisidosta turvonneeseen jalkaan. Poikaystäväni kuittaili rypystäni otsallani, kun kieritin uudelleen sidettä jalkaan, milloin löysemmäksi ja milloin kireämmäksi. Ei minua se hoitaminen vituttanut, päinvastoin. Halusin vain tehdä kaiken niin hyvin. Olin pettynyt itseeni, jos en osannut kerralla, enkä pystynyt antamaan hänelle aivan kaikkea. Oman arjen oli pyörittävä siinä sivussa samaan rataan.

Ennen joulua aloitettiin sytostaatit. Pahinta siinä ajassa oli poikaystäväni mielialanvaihtelut. Alun puhumattomuus vaihtui yllättäviin raivareihin. Ja sitten itketti taas. Vaikka "riitamme" olivatkin nopeita, eivätkä mitenkään vakavia, olivat ne silti siihen tilanteeseen nähden raskaita. Kummatkin vielä prosessoimme koko syöpäuutista ja pienikin stressi tuntui olevan aivan perseestä. Ensimmäisen hoitokierroksen ja kontrollikäynnin jälkeen tilanne alkoi laueta.

Joku lukko avautui meidän välillämme joulun alla. Sytoista tuli taukoa ja syöpäuutista oli ehditty sulattelemaan. Koin, että pystyimme puhumaan koko asiasta aivan uudella tavalla. Hän ei sulkeutunut ja minä en vaatinut häntä puhumaan. Tuntui, että sain hänet takaisin ihan kokonaan. Syövän aiheuttama jännite tavallaan hellitti. Meille ominainen yhdessäolo ja arki tuntui taas samalta kuin ennen, tai niin samalta kuin se syövän kanssa voi tuntua.

Tällä hetkellä kaikki on olosuhteisiin nähden ihan ok. Sitä on jotenkin osannut keskittää energiansa oikeisiin asioihin, karsia turhat stressit pois ja elää hetkessä. Olen asennoitunut niin, että niin kauan kun poikaystäväni kokee voivansa hyvin ja syöpää hoidetaan aktiivisesti, kaikki on hyvin. Tavallaan on ollut pelastus, että olen päässyt säännöllisesti omaan kotiini lasten kanssa. Sillä tavalla olen saanut nollata ja keskittyä itseeni, käydä töissä ja olla. Vaikka tuntuukin pahalta, ettei poikaystävälläni ole samanlaista pakokeinoa. Olen täyttänyt päiväni työllä, lapsilla ja muulla tekemisellä, ettei tarvitse tuntea tai ajatella. Olen yritänyt tavallaan myös pakoilla, mutta sille tulee nyt loppu, sillä varasin ajan psykologille. Koen kuitenkin, että kun itse jaksan ja voin hyvin, pystyn olemaan hänelle se kallio, jota hän tarvitsee. Pystyn nyt paremmin ottamaan hänen huonon olon ja vaikka kiukuttelun vastaan. En ahdistu tai muserru pienestä kyyneliin, vaan olen tuki ja turva.

Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa melkoisen matkan. Syövän kanssa ajantaju muuttuu. Tunteet menevät yhtä vuoristorataa. Alussa olin niin vihainen ja pettynyt, sillä olin päässäni suunnitellut meille yhteisen kodin, häät ja perheen. Koin, että on todella epäreilua, etten sitä kaikkea välttämättä saa. Nyt se ajatus tuntuu jotenkin lapselliselta. Suoraan sanottuna kaikkein tärkeintä minulle on nyt se, että poikaystäväni on elossa. Jotenkin tuntuu, että kestän tämän kaiken, kunhan kukaan ei sano meille, ettei mitään ole tehtävissä. En tarvitse juuri nyt mitään muuta kuin hänet.

Yksi isoimmista päätöksistä meille oli se, että hain itselleni ja lapsilleni isompaa asuntoa. Syövän seuraukset konkretisoituivat, sillä juuri nyt ei ole realistista edetä suhteessa siihen, että asuisimme yhdessä. Toki ikävä kalvaa suurempana kuin koskaan ennen, kun olemme erossa, mutta kestän tämän kaiken, kunhan saan olla hänen kanssaan.  Nyt on pakko odottaa ja katsoa, miten tilanne etenee. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Haluan uskoa, että kaikessa harvinaisuudessaan hoidot tehoavat kasvaimeen. 

Meillä on poikaystäväni kanssa vahva tiimi. Osaamme puhua toisillemme aivan uudella tavalla. Edellisen kontrollikäynnin aikana tunteemme olivat vastakkaiset kuin edellisellä kerralla. Kun ensimmäisen kontrollikäynnin aikana poikaystäväni oli pettynyt ja minä positiivinen, oli roolit nyt toisinpäin. Itkin, kun sanottiin, ettei sytoja nyt jatketa vaan keksitään jotain muuta. Kyseisen syton lopettaminen pelotti. Poikaystäväni oli taas hyvillä mielin. Kasvain on pienentynyt melkein puoleen. Miksi siis surra. 

Kaivauduimme lusikkaan myöhemmin sinä päivänä. Puhuimme käynnillä heränneistä tunteista. Minä ymmärsin häntä ja hän minua. Hän otti minut kovemmin kainaloonsa ja suuteli niskaani. Pelkoni väistyi, sillä minulla oli juuri siinä hetkessä se kaikkein tärkein. Meillä on toisemme. Ja vain sillä on nyt merkitystä. 



6 vuotta, 4 kuukautta ja 2 viikkoa

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni 18. päivä  elokuuta vuonna 2011. Olin 22-vuotias, esikoiseni oli 3-vuotta ja odotin toista lasta viimeisilläni. Laskettuaika oli lokakuussa. Samalla suunnittelin loppuelämääni lasten isän kanssa. Suurin tavoitteeni oli mennä naimisiin. Elin jotain lapsuuteni haavemaailmaa, mutta jotain uupui arjestani. Sitten päätin yrittää bloggaamista.

Kirjoittaminen oli aina ollut minulle kaikkein tutuin juttu. Olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän päiväkirjaa, joten julkinen kirjoittaminen samalla jännitti ja kiinnosti. En kuitenkaan uskaltanut ihan täysillä olla oma itseni, joten kirjoitin ilman kuvaa, oikeaa nimeä tai rehellisyyttä.

Kävin juuri lukemassa ensimmäisen postaukseni. Olin vakuuttunut siitä, että rakastan ruoanlaittoa ja käsitöitä. Paskapuhetta. Olen aina ollut huono laittamaan ruokaa. Ruokani tuppasi aina jäämään joko mauttomaksi, raa'aksi, ylikypsäksi tai vetiseksi. Silti varsinkin blogissa halusin olla pullantuoksuinen äiti. Ompelu ja askartelu oli toinen asia, jota niin kovasti mainostin harrastavani. Joo, kyllähän sitä tuli paljon ommeltua tyynynpäällisiä tai tehtyä kortteja, mutta varmaan sulasta tylsyydestä.

Yksi suurimmista syistä bloggaamisen aloittamiseen oli yksinäisyys. Olihan minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta totuus on, että kun saa 19-vuotiaana lapsen, suuri osa elämästä ja tärkeysjärjestyksestä muuttuu. Olin kyllä saanut uusiakin ystäviä, mutta joku siinä bloggaamisen mukana tulevassa virtuaalivertaistuessa kiehtoi. Varsinkin, kun blogissa sai olla juuri sellainen kuin antoi ymmärtää. Sai kiillottaa ja jättää asioita kertomatta.

Blogi oli kuin kiillotettu kuva omasta elämästä. Todellisuudessa olin itsetuntoa keräilevä teiniäiti, jonka lasten isä asui toisella paikkakunnalla. Syy jäädä kotikaupunkiin asumaan oli tuttu ympäristö, ystävät ja sukulaiset. Oli helpompi olla teiniäiti läheisten lähellä, vaikka samalla pikkukaupungin villit teoriat raskauksistani ja tiedon puuttuessa mielikuvituksen täyttämät huhut ahdisti. Tavallaan blogi oli minun vapaudu vankilasta -kortti. Sain rakentaa oman kulissini, joka sisälsi juuri niitä höpöjä ruokaohjeita ja Marimekon kääntökasseja. Kaksi lasta ja avioliitto oli omasta mielestäni todiste kaikille, etten ole tavallinen teiniäiti. Olin myös suorittanut lukion loppuun ja saanut niin hyvät arvosanat, että niillä pääsin hakemaan opiskelemaan kätilöksi. En kuitenkaan blogin puolella kertonut oikeastaan mitään ammatistani tai tilanteestani, koska se jollain tavalla hävetti?

Ajan saatossa uskalsin kertoa ensimmäisille läheisilleni bloggaamisestani, julkaisin ensimmäisen kuvani täällä, vaihdoin peitenimeäni lähelle oikeaa nimeäni ja otin askel askeleelta rennomman ja avoivemman otteen kirjoittamiseen. Mitä suorempi ja rehellisempi olen uskaltanut olla, sitä enemmän olen blogista saanut. Varmaan avioeroni oli yksi vapauttavimmista asioista kirjoittamisen kannalta. En edelleekään ole avannut asioita sen enempää täällä. Siihen oli pakko vetää raja, vaikka kaikissa elämäntilanteissa olisi ollut ihanaa saada vertaistukea lisääntyneeltä lukijakunnalta. Muuttaessani omaan kotiin lasten kanssa olen kaikin puolin uskaltanut olla vapautuneempi ja enemmän oma aito itseni siviilissäkin.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet blogissa sellaista dry seasonia, ettei tätä oikein bloggaamiseksi ole voinut sanoa. Kaksplussan aikoina kirjoitin varmasti eniten ja kautta aikojen kaikki kätilöaiheiset postaukset ovat olleet suosituimpia. Yritin olla muissakin aiheissa aidompi, mutta kun kirjoitin opinnoistani, tuli blogiin selkeästi aina kävijäpiikki. Kymmenen luetuinta bloggausta ikinä on 7/10 kätilöaiheisia. Yksi kätilöpostaus keräsi Kaksplussalla ennätysmäärän yksittäisiä lukijoita, kun lukijamäärä kertaantui yli 10-kertaisesti. Siihen se piikki sitten jäikin, mutta vaikka olen kirjoittanut hyvin harvoin viimeiset vuodet, on siellä edelleen se sama määrä tilastojen mukaan.

Nyt kun opinnot ovat ohi, on sekin aihe jotenkin jäänyt. Monesti ajattelin, että lopetan lopulta tämän kitumisen blogini kanssa ja lopetan koko homman. Sitten tuli se syöpä ja lopulta oli pakko kirjoittaa. Ja nyt huomaan taas ajattelevani bloggausta enemmän. Töiden takia ei ole enää niin jumalattoman loppu, lapset ovat isompia ja vuoroviikkosysteemi rullaa kivuttomasti. Kaipuu kirjoittamiseen on tullut. Nyt kun vihdoin uskaltaa olla ihan vaan mie.

Kuusi vuotta blogin ensimmäisen postauksen jälkeen huomää, että myös tämä skene kehittyy ja etenee. Blogit ovat ehkä tavallaan kokeneet jonkinlaisen inflaation. Kaikista aktiivisin olen ollut Instassa, joskus jopa instastorien kanssa. Muuten minua ei saisi hyppäämään kehityksen mukana ja kuvaamaan videoita vaikka YouTubeen. Kirjoittaminen on aina ollut eniten minua ja siinä haluan pysyä.

Joten, ehkä tämän vuoden ainoana lupauksena lupaan antaa vielä tälle mahdollisuuden. Ja lupaan pistää blogin ainakin piiloon, jos huomaan bloggaavani samaan tahtiin kuin edellisinä vuosina.


Enkä sitten enää ikinä vesileimaa kuvia. Ainakaan noin.